(Kolumni on julkaistu alun perin Pyhtäänlehdessä 18.2.2026, paperiversiona.)
Kauan, kauan aikaa sitten – aikana, jota kukaan ei enää kunnolla muista – ei talvilomilla matkattu maapallon toiselle puolelle ollakseen toista lähellä.
Ei mietitty maksullista ohjelmaa viikkoja etukäteen, eikä varsinkaan oltu sisällä – sillä kotona ei ollut mitään eikä ketään. Ja ehkä juuri siksi paras loma alkoi takapihasta ja “ei mitään tekemistä” -kiukuttelusta.
Silloin elämänsä suurimpaan talviseikkailuun ei tarvittu muuta kuin pulkka – tai pahvilaatikko – ja mäki. Ulkona kavereiden kanssa riehuttiin niin kauan, että poskia pisteli, reidet paloivat ja jalat painoivat ainakin tonnin. Ja se villapipo. Miten se saattoikin kutista niin paljon?
Myös vanhemmat ottivat lomaa lapsista. Siksi pennut pistettiin pihalle, halusivat tai eivät.
Muistan itsekin maanneeni monta kertaa vihaisena kuin ampiainen lumikasassa parvekkeen alla huutaen:
“Äiti, tuu ikkunaan, täällä huutaa Tinttu!”
Mutta äiti ei tullut. Eikä kenenkään muunkaan äiti. Sisälle pääsi vasta, kun oli ruoka-aika.
Ja se, että oli pakko, vaikka ei halunnut, oli ihanaa.
Nyt talviloma on taas täällä. Ja monella tavalla olemme palanneet ajassa taaksepäin.
Rakennemuutos, kallis sähkö ja yleinen epävarmuus ovat tehneet sen, ettei ylimääräistä ole. Mutta siinä missä ennen se oli itsestäänselvyys, nyt siitä on tullut pettymys – jopa häpeä. Itketään sitä, mitä ei ole. Verrataan, mitataan ja uhriudutaan. Samalla unohdetaan, mitä oikeasti on – ja on aina ollut.
Kun me olimme lapsia, meillä ei ollut mitään. Ja silti meillä oli kaikki.
Elämä ei ole jatkuvaa tulemista, menemistä, suorittamista ja ostamista, vaan siinä olemista.
Ama et amari. Taito, joka lapsena osataan, mutta aikuisena kadotetaan.
Eikä onnikaan ole hävinnyt mihinkään. Ehei. Se on edelleen tässä, vieressä ja löydettävissä jokaisen omasta kodista, arjesta ja yhdessä olosta. Onni on myös pihoilla peuhaavissa pennuissa ja majassa, jonka rakennat olohuoneeseen ja jossa nukut rakkaimpiesi kanssa koko talviloman. Ja löytyypä ripaus riemua myös vastapaistetuista letuista, tähtitaivaan tähtösistä, suurenmoisista saduista ja tarinoista, joita kerrot omille lapsillesi siitä, millaista oli silloin, kun sinä olit lapsi…
Emme me tarvitse ostettavaa luksusta voidaksemme paremmin.
Tarvitsemme toisiamme.
Hiljaisuutta.
Itse kuviteltua taikaa ja taikapölyä.
Ja ripauksen rohkeutta potkia pennut pihalle – sekä itsemme pois loppuun polttavasta, uuvuttavasta oravanpyörästä.
Elämässä kaikkein tärkeintä on saada rakastaa ja tulla rakastetuksi.
Tämä jos mikä on jokaisen, niin pienen kuin suurenkin, hyvä muistaa – edes silloin tällöin.
Sen pituinen se.
Tämä kolumni on osa kirjoitussarjaa arjen merkityksestä ja lapsuuden muistijäljistä.
#MuistatkoVielä
#Kolumni
#Onnionarjessa
#Yhdessäolo
#talviloma
#PetronellaGrahn
#satutaiteilija
#pomenia
