“Satutaide sipaisee suloisesti, tuo tunteita ja luo sukupolvien kestäviä muistoja jokaikisen satusydämeen.”
Mural-Satuseinien tarina
”Kaikkihan meistä kulkevat maassa mutta jotkut katsovat tähtiin.”
Vuonna 1997 olin kahden pienen pojan opiskelijaäiti. Asuimme Vantaalla vuokrakämpässä, jonka seinät olivat sietämättömän maalarinvalkoiset – etenkin lastenhuoneessa. Koska minulla ei ollut varaa kauniisiin tapetteihin, päätin maalata seinät itse.
Tiesin, etten voisi epäonnistua, sillä kaikki versiot olisivat parempia kuin se, mitä oli. Pyysin vuokranantajalta luvan – ja sain sen.
Näin syntyi ensimmäinen seinämaalaukseni: hurjan hieno liikennekaupunki, jollaista ei kenelläkään muulla pikkupojalla koko maailmassa. Jippii!
Siitä se sitten lähti…
Seinistä tuli satuja, ja saduista seiniä.
(Harmi ettei kuvaa tuosta luomuksesta ole olemassakaan sillä elettiin ennen aikaa ennen digiä).
Pian minua pyydettiin maalaamaan myös muita seiniä – yksinoikeudella HopLopeihin ja lisäksi päiväkoteihin, kirjastoihin ja lastensairaaloihin.
Seinämaalauksilla rahoitin Tinttu.comin lastenvaatebrändin kasvun ilman kehitys ja tukirahoja tai ulkopuolisia sijoittajia, joita siihen aikaan ei edes ollut.
Vuodesta 2001 aloin maalata yksin yhä suurempia muraaleja.
Niistä tuli kokonaisuuksia, taikamaailmoja, joissa tarina, väri ja tunne kulkivat käsi kädessä – sellaisia, joissa voi mielihuvitella, ja missä aikuinenkin muistaa taas, miltä tuntuu kun kaikki on mahdollista.
Lupaus, joka muutti kaiken.
Vuonna 2004 lapseni sairastui vakavasti. Sairaalassa, keskellä tutkimuksia ja odottamista, tein itselleni lupauksen: jos selviämme tästä, muutan nämä sairaaloiden tilat sellaisiksi, ettei niistä enää koskaan puutu, elämä, toivo eikä rakkaus.
Silloin ei ollut älypuhelimia, ei tabletteja, ei pakopaikkoja arjesta. Oli vain kämäliä mintunvihreitä sairaalan käytäviä loputtomiin.
Kun oma lapsi sairastuu, maailma pysähtyy. Ja silloin, jos koskaan ripaus taikapölyä, on juuri se pieni henkäys, joka vie ajatukset pois siitä, mitä ei eläissään halua ajatella.
Lapseni selvisi.
Siitä lähtien olen säännöllisen epäsäännöllisesti maalannut suuria satutaideteoksia hyväntekeväisyytenä ympäri Suomen.
Minulle tämä ei ole bisnestä. Se on lupaus – ja arvo, jonka varaan elämäntyöni rakentuu.
Taiten tehdyt muralit eivät ole pelkkää pintaa. Ne ovat kohtaamisia, muistoja, tarinoita, tunteita ja taikaa – paikkoja, joista jää jälki sydämeen.
Jokainen teos on erilainen joka vaatii oman kielensä, rytminsä ja tunnelmansa. Maalaan aina suoraan satusydämestäni kopioimatta ketään tai mitään.
En myöskään koskaan toista itseäni suoraan kahdesti, en vaikka asiakas toivoisi ja aihemaailma sitä vaatisi.
Jokainen tarina ansaitsee tulla nähdyksi ainutlaatuisena omana itsenään.
Voisin helposti veloittaa mural-teoksista yli 50 000 euroa kohteelta, mutta en tee niin. Koska tärkeintä ei ole hinta, vaan minne taika saa laskeutua. Haluan nimittäin maalata myös niihin kaikkein pienimpiin kaupunkeihin ja syrjäisempiin kyliin, jotta yksikään seinä – ei edes siellä, mistä kukaan ei koskaan ole mitään kuullut – jäisi unohdetuksi.
Että taika löytäisi tiensä perille. Juuri oikeaan aikaan, paikkaan ja hetkeen.
Siksi satutaiteilen satuseiniä.
Tänään satutaidemaalausteoksiani löytyy kirjastoista, kouluista, päiväkodeista, neuvoloista ja sairaaloista ympäri Suomen. Jokainen on osa Pomenian tarinaa –taianomaista taikamaailmaa, jossa taide, tunne ja toivo elävät seinissä, väreissä ja kuiskauksissa.
Satuseinä ripauksella taikapölyä on mahdollisuus muistaa, että taikuus ei ole minnekään kadonnut – se vain odotti sitä hetkeä, että joku uskalsi maalata sen näkyviin.
